Kirjoitin keväällä, että veronkorotusten tie on kuljettu loppuun. Olen edelleen samaa mieltä. Ensinnäkin kilpailukyvyn ja vetovoiman näkökulmasta kaupungilla ei ole varaa veronkorotuksiin. Toiseksi, kaupungin ydinongelma ei ole liian pienet tulot vaan liian suuret menot. Kolmanneksi mahdollinen veronkorotus vähentää painetta tehdä vaikeita, mutta välttämättömiä päätöksiä menojen leikkaamiseen liittyen.

Arvioin jo keväällä, että menojen vähennystarve on noin viisitoista miljoonaa euroa. Summa kuulostaa äkkiseltään suurelta. Kun se suhteutetaan kaupungin kokonaismenoihin, se näyttäytyy täysin realistisena. Tuoreet vertailutiedot osoittavat yksiselitteisesti, mistä kenkä todellisuudessa puristaa; kaupunki käyttää palveluiden järjestämiseen huomattavasti enemmän rahaa verrokkikaupunkeihin nähden.

KS:n pääkirjoitus (14.9.) pureutui asian ytimeen. Kirjoituksessa viitattiin talousongelmien juontavan juurensa kymmenen vuotta sitten tehtyyn kuntaliitokseen. Vuosikaudet kaupungin päätöksenteossa on tuijotettu kuntarajoihin, joita ei ole ollut pitkään aikaan olemassakaan. Kokonaisuuksien hahmottamisen ase-mesta päätöksentekoa ovat ohjanneet yksittäisten alueiden tarpeet ja intressit.

Toinen haaste palvelurakenteista puhuttaessa liittyy negatiiviseen väestökehitykseen. Sinällään valitettava kehityskulku tarjoaisi päätöksentekijöille mahdollisuuden palvelurakenteiden uudistamiseen. Palvelutarve on merkittävästi muuttunut, mutta palvelurakenteet ovat säilyneet pitkälti ennallaan.

Edessä olevat palvelurakenteiden uudistukset ovat kipeitä, mutta välttämättömiä. Olennaista on ymmärtää, että palvelut eivät katoa mihinkään. Kaupungilla on edelleen lakisääteinen velvollisuus järjestää palvelut. Palveluiden sijainti ja tuottamistavat sen sijaan saattavat näyttäytyä uudessa valossa. Talouden tasapaino ja kustannustehokkaasti järjestetyt palvelut mahdollistavat tulevaisuudessa myös palveluiden kehittämisen.